Joskus vähän nuorempana kuvittelin, että menen naimisiin alle kolmekymppisenä, jonka jälkeen tehdään sitten lapsia. Heti. Kaikki vaikutti niin selvältä ja simppeliltä. Kai sitä voisi kutsua naiviudeksi.
Elämä ei toki mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaikka naimisiin meninkin teinihaaveideni aikataulussa. Nyt, vähän myöhemmin, lapsia ei ole näkynyt, eikä niitä ole yritetty tähän maailmaan tuodakaan. Elämä on kuljettanut meitä, minua ja puolisoa, ympäri maailmaa, ja ollaan viimein valmiita asettumaan aloillemme. Ollaan kai jo asetuttukin.
Meille aloillemme asettuminen tarkoittaa myös pohdintoja perheenlisäyksestä. Paperilla kaikki näyttää hyvältä. Ollaan siinä tilanteessa, että lapsi voisi tulla, vaikka heti. Olen saanut koulutukseni loppuun, joten minun ei tarvitsisi yhdistää satujen ja isojen ihmisten satujen (oppikirjat) lukemista. Mies sai unelmiensa työn, jolla elättäisi suuremmankin lapsikatraan.
Minulle tämä kaikki tarkoittaa ensisijaisesti henkistä valmistautumista hektisen elämäntyylin rauhoittamiseen. Olenko valmis valitsemaan koti-illat ulkona juoksentelun sijaan? Olenko valmis suunnittelemaan elämää kauas eteenpäin impulsiivisuuden sijaan? Olenko ihan oikeasti valmis ottamaan koko loppuelämän kestävän pestin vastaan? Vastaus on, että luulen olevani.
Miehelle perheenperustaminen tarkoittaa haaveita lapsen leikittämisestä ja hormonihuuruisen vaimon kestämistä. Mies on ollut meistä se innokkaampi vauvailun puolestapuhuja. Päätöksenteko on kuitenkin jäänyt minun harteille; mies sanoo olevansa valmis isäksi vaikka heti. Oikeassahan se on sanoessaan, että minähän tässä olen tekemässä suuremmat uhraukset. Olen tehnyt hyvin selväksi, että jos minä uhraan, mieskin uhraa. Keksin kyllä keinot, vaikka meistä vain toinen vatsanahkaansa venyttäisikin
Tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa, että olen (melkein) päättänyt jättää ehkäisyn pois parin kuukauden päästä.
Katsotaan, pitääkö (melkein) päätös.
Katsotaan, onnistutaanko me kaksi saamaan aikaan ihme.
0 rohkaisua: